Anna meille meri tälle kämmenelle!
Anna ripaus suolaa
huulilta herkuteltavaksi,
hiekanjyväsiä jakauksen jemmaan.
Anna tahmainen iho,
johon aurinko kuivattaa suolasaaria
ja tuuli, joka väsymättä
tuo meille aina uuden aallon ihmeteltäväksi.
Näitä en osannut pyytää, vaan sain silti:
rapujen koteloita,
rantautuneita meduusoita,
kiviksi naamioituneita nuotiopuun palasia, joilla heittää loputtomiin leipiä,
ja touhujamme vaanivaa jättiläislokkia.
Sisämaan lapsi kiittää!
Koivunmuotoisessa venytyksessä
takareidet saavat kyytiä
kun pyörällä muistellaan
puisto toisensa perään.
Ei mäkiä missään,
ei nyppylän nyppylää
vaan vaivattomasti vertikaaliin nousevia siltoja,
ja niiden alta pesistään
kurkistelevia puluja.
Punaiset pyörätiet vievät
mutkitellen muistoihin
(vaikka toki aina jonnekin on
noussut jotain, jonka alta
on purettu jotain)
Mutta muuten: Tuttuutta.
Silti, olivatko nämä puunrungot
aina näin mahtipontisia?
Ja osasinko joka päivä
ihailla tätä pyöräilijän
vihreää lehtitunnelia?
(en varmasti,
taisin vain polkea sinkuttaa)
Mutta tässä haarukassa
istun aivan takuulla
ensimmäistä kertaa,
vaikka pyöräilin jatkuvasti
ohi.
Joten ihmettelen. Ja ihastelen.
Tuttua tauon takaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti