Matkustan päiviä kahteen suuntaan:
maantietä eteenpäin,
läpi pientä maata
monimonimonikaistaisilla
teillä
Mutta sitten myös:
Jokainen kilometri vie
ajassa taaksepäin
"Kauanko vielä kestää?"
ja yksityiskohtia
nousee esiin,
kuoriutuu koteloistaan,
huitoo käsiään käsiään
"Täällä olen!"
Ja
"Muistatko kun..."
"Silloin kun oltiin..."
"Olin jo melkein unohtanut..."
Nämä päivät
muistavat ja muistuttavat.
Välimatkojen kerrokset mankeloituvat ohuen ohuiksi,
vuoden sulavat puuroksi
ja hämmentelevät hellästi toisiaan.
Askel tuntuu taas uudelta
ilmestyy erilaisena
vanhoissa, uusissa paikoissa.
Tanssi löytää reittejä navigaattorin reunoilta
piirtelee omia karttojaan
leikkii villejä leikkejään,
maalailee muita maisemia
käy varpain kiinni
veteen, hiekkaan, ilmaan.
Keho kohtaa hetkiä,
pitää niistä kiinni,
keinuttaa kiinni itseensä,
päästää irti, tallentaa talteen.
Tanssi on
tuhat sydämen lyöntiä
tällä sileällä asfaltilla,
jota routa ei rouhi.
Se on hikipisaroita
suolaveden helmassa,
silmäniskuja
ohivilistävissä
maisemissa.
Tuijasein,
muistathan retkiltämme, miten aina autossa ihmettelen ääneen pilviä?
Että jokaisella matkalla (olipa se sitten lyhyt tai pitkä) kuuluu vähintään kerran:
Katso nyt noita pilviä!
Mutta tänään: oi todellinen pilvipäivä
näillä muilla mailla!
Niitä roikkui laiduntavien lehmien yllä painavina röyhelöinä,
suloisina hattaroina dyynien katoksena,
ja harmaana untuvapeittona häveliään auringon edessä.
Ja aina juuri kun ne kokoontuivat sadevalmiuteen,
ne pyyhkäistiin pois sinisellä sudilla
ja aloitettiin alusta,
puhtoiselta kannelta.
Näin illan tullen taivaan värit sitten vain katoavat.
Pilvien teatterin peittää ei-minkään-värinen esirippu. (Uskon, että huomisen näytöksen valmistelu käy sen takana kiivaana.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti