Puhallan tekohengityksellä
syksyä sisään.
Painelen kesää
pois rintakehästä,
teehän tilaa.
Huurustan sormet lämpimiksi,
ilma polttaa
kunnes kastuu
kunnes kohmettuu.
Päivän mitta polttaa kynttilään kasvavan loven,
se on villalangan paksuus kasvavaan potenssiin
ja päivetyksen pakomatka
pakkasen puremaksi.
Korvat punastelevat
syksy sykkii niin että
ujostuttaa?
Nielen hengitystä väärään kurkkuun,
jotta lehti ehtii
muuttaa värinsä
ennen kuin
tippuu.
-Leena-
Kun melko tavalliselta tutulta nähdyltä tuntuvan metsän jyrkän rinteen päällä onkin taipuvakattoisia pähkinämajoja.
Riennät tanssiin, kuin joku vapauttaisi kärpäsen tulitikkuaskista.
Kun lehti on vasta koko kasvunsa alku ja edellinen vuosi makaa kengänpohjien alla pähkinänkuorina ja madonruokana.
Haluan löytää kokonaisen pähkinän tongin kuin villisika. Mittaan alueen rajoja nenä ja silmä maassa
puussa ja valossa.
Kun hyttysiä ei vielä ole kahta enempää ja niiltäkin voi piiloutua. Ihmettelemme ääniä, sijaintia ja kaiken salaperäisyyttä. Olemme siitepölyn kuorruttamia
majoissa
poluilla
kotimatkalla.
Vuodenaikamuisti on löytötavaralaatikko, näkee villapaidan, pipon, muttei kuitenkaan muista miltä se silmukoiden muodostama lämpö tuntuu.
Pelätä liukastuvansa tai höyryävä hengitys.
Astua mätään omenaan tai varokaa katolta putoavaa.
Lunta puhuu sujuvasti silloin kun se on, sen tavoista keksii sata laulua ja uimavettä nyt. Ymmärtää sateen tuottavan ääntä auton kattoon, mutta sataakin vain muurahaisia ja mahlaa tänään.
-Tuija-
Mitä sinä rakennat
Milloin se on valmis
Tuleeko siitä hieno
Tuleeko siitä punainen
Anna minä katson sitä
Oletko tehnyt tätä kauan
Mistä kohdasta aloitit
ylhäältäkö
Kuuluuko tämän olla tässä
mikä se on
Vietkö sen sitten ulos kun se on valmis
Näkevätkö sen sitten kaikki
Voiko tuuli puhaltaa sen rikki
Miksi sinä rakennat
Saako sen sisälle mennä pimeää piiloon
Voit jo lähteä tämä on ihan hyvä näin
Minä voin ottaa tämän
Kestääkö se minua
voiko se romahtaa
Onko se jo valmis
Milloin se on valmis
Kuuletko?
-Tuija-
Leena, sinä kysyit
kuinka rakennan tätä ikkunaruudukkoa.
Sovitan vierekkäin laitan yhteen, kuin vaatteita viikoksi lattialle. Vaihdan paikkaa, mietin minkä kanssa, mistä valoa, mistä sysistä syvyyttä. Katan pöytää, järjestelen kirjahyllyä. Vedän pitkiä paksun siveltimen juoksumatkoja. Mietin värejä ja edellistä viikkoa ja tulevaa. Välillä aloitan alusta, kun tuntuu, että on kuitenkin liikaa mistä valita.
Maiseman viikossa on kolme päivää, kolme kuvaa, kolme ikkunaa. Joskus noiden kuvien retki on jo kaukana, välimatka tuntuu vuosilta, kun siinä ajassa on jo luonut nahkansa karva karvalta niin monta kertaa. Mutta se juuri tuntuu siltä, kuin pitäisi taskussaan aarretta, jolle antaa aikaa kypsyä entistä aarteemmaksi.
Kuvat ovat äänettömällä kunnes laitan ne vierekkäin vasta sitten ne heräävät liikkeeseen, katselemaan toisiaan ja puhumaan. Poistan niiden päältä sinetin, suojakalvon ja ne tulevat kaikkien sormenpääsilmien nähtäväksi. Ne ovat kuin kerrossängyissä, kurkkivat toisiaan, roikottelevat hiuksiaan uusissa vesissä, ripottelevat lunta kesän niskaan.
-Tuija-
Minä olen tämän aution saaren kuningatar
enkä saanut ottaa mukaani yhtään mitään.
Pintajännitys on painunut kuopalle,
minun valtikkani on uponnut vallihautaan
mutta leukaani pitää pystyssä
hyttysen siiven sivallus.
Eksytän alamaiseni tummaan peiliin,
valtaan tanssiaisilleni tämän salin.
Kruunu on sulanut pääni lämpöön
korkokenkäni olen hukuttanut suohon.
Puoli valtakuntaa ei ole kaupan, ei koskaan.
Se peilaantuu,
peilaantuu,
peilaantuu
aina vain uudelleen
kunnes valtakuntia on miljoona
ja suossa nukkuu valtikkojeni suloinen armeija.
-Leena-
Sinä olet lentotilassa
minä olen sillä aikaa kesäyön teillä peurojen tansseissa ja rusakoiden juhlissa
kannan vettä ja odotan sadetta
Sinä olet postimerkin päässä toisessa ajassa mäettömyyden merenpohjakaduilla
Minä kerään sillä aikaa tähän pöydälle reunapaloja
kulmapaloja
pilvipaloja
vesipaloja uusilta rannoilta iltaisin
keskelle jää aukko joka on mahdoton ratkaista yksin
odotan että ilmestyt kuvaan
-Tuija-
Venyttelevät
viistoa viivaa
tiheää pystyä
vertikaalista verkkoa.
Säleikön seassa eksyneitä
Vieraan viivottimen versoja
Äkkivääriä, summamutikan siemenistä
nousseita.
Tämä tiheys nojaa minut sivuun,
säilöö minut syrjään
ripustaa reunalle,
sivukatsomoon.
Määrä määräilee
Hontelossa kimpussa keskeneräisiä.
-Leena-
Laitureilla viipyy hetken
juna
vene
matkantekijä
saattaja
vastaanottaja
lokki
Ilmavirta puistattaa ikkunan seittejä
ottaa kiinni kuin pieneen purjeeseen
vastaantulohumahdus
toisilla raiteilla
rantaan toimitetaan kaukaa lähetettyjä laimennettuja maininkeja
valo kulkee reikäisten lehtien läpi
joku on tehnyt niihin reittejä sukkapuikoilla
salainen reikäkoodi
heijastuu seinään
kokonainen uusi kieli
opettelen sen
katson juomalasin pohjasta
olet puoliksi mehua puoliksi sinistä lasia
-Tuija-
Ei-kenenkään-maalla asuvat ne retket, jotka on jo tehty, mutta joiden ikkunat pysyvät vielä suljettuina. Noissa piilossa pysyvissä hetkissä majailee jännitys. Ei-kenenkään-maan maisemat ovat venyviä kuin purkka ja tanssit irtolaisia rasavillejä.
Mietin usein, mitä niille tehdyille retkille kuuluu, leikkivätkö ne kiltisti keskenään vai kinastelevatko ne ikkunajonossa vuoronumeroista? Välillä tykkään ajatella, että ne tekevät meiltä salaa pienen pieniä muutoksia. Jos näyttämöä kehystävä oksa hivuttaa itseään aavistuksen oikealle, huomaammeko me? Jos varpaani kutittelee kaarnaa vähän eri korkeudella, saammeko sen kiinni itse teosta? Ollapa kärpäsenä katossa retkijoukkomme iltamissa!
Heinäkuun helleretkeä mietin usein, se on vielä piilossa, ja ehkä juuri siksi se elää aisteissani niin vahvasti. Vain hetki sitten vesi oli linnunmaitoa, lumpeet liimautuivat käsivarsiini ja kaisloja halatessa hikoilutti - uidessakin. Tekikö aika meille temput? Äskenkö se oli? Vaikka nyt jo viileys, syksyn sykähdys aamuissa ja illoissa.
Kuvan vielä ollessa kiinni minusta tuntuu, että tanssi ruuduissa jatkuu. Se väreilee meidän välillämme, pelaa ping-pongia whatsapp-viesteissämme ja ohjailee ovelana kirjainten järjestystä teksteissä. Ruudulla vettä hämmentää minä, joka lisää sanan perään pilkun, joka taitaa tanssia vieläkin, kaikissa kerroksissa.
Toisen ruudun takana sinä. Miten kuvat kertovat sinulle, kenet avataan seuraavaksi? Kuka sen päättää, ja tapahtuuko se sovussa?
PS. Huhuu sinä retki, joka palellutit varpaani syyskuun vesissä! Muutuit vihreäksi silloin, kun hiukset lähtivät lentoon ja lopuksi näytit, miten pehmeä on havunneulasen halaus. Sinun kanssasi voisin pian lähteä retkelle uudestaan!
-Leena-
Muisti on reikiä täynnä
pitsiä kuin nakerrettu lehti
sen yöpuolella tietää jotakin on unohtunut
unohdus rapistelee sängyn alla
se saattoi olla reitti tai päivä
puolet lapsuutta
ikkuna kastelu nimi
ne kohisevat tulvana
laittavat muistajan välitilaan
jossa yritetään olla hukkumatta
Muistin päiväpuolella joku on sytyttänyt valoja
värit kääntyilevät
hajut ketjuttuvat
muistaa helman ja lämpötilan
veden ja kallion ohittavat veneet
pään yllä leijuvat lintujen lepoliidot
pelokkaat eläimet ihmisten eleissä
taskuihin kätketyt tuskin merkittävät varkaudet
Muistin sivut ovat ohutta virsikirjapaperia
helppoja repäistä helppoja nakertaa
Siellä on vielä jotakin reikien väleissä
-Tuija-
Kaatuneet rungot nousevat
ylös
ne kaatuvat uudestaan maahan kun hengitän niitä kohti
jaloissa sarana yliojentuva nilkka
Tuuli nostaa puut uudestaan
ylös
ne kaatuvat kun hengitän niitä kohti
Kaatuneet rungot nousevat
pystyyn
ne kaatuvat uudestaan kun katson niitä kohti
Tuuli auttaa puut ylös
huojuttaa
taivuttaa alas
päästää irti
Istun yleisönä kannottuneena kivellä
katson pehmeitä ja puolikovia alastuloja
narinaa toisia vasten
heikkoja rysähdyksiä
Käännyn polulla poistun pihlajaportista
metsä nukahtaa
tuuli mykistyy
jäävät odottamaan seuraavaa yleisöä
-Tuija-
Oletko koskaan kuullut,
miten heinäsirkka huutaa?
Kun kyykistyy kulottuneen heinän sekaan,
ja katsoo korsi kerrallaan
on niitty matkustajia täynnä.
Konserttimestari taittelee koipensa kasaan,
sirkkamainen lootus ei ole hiljainen
jotkut osaavat nimittäin huutaa kuorossa niin
että äänet solmivat itsestään räsymaton.
Nousen vasta
kun korvissa pauhaa
ja tärykalvo on kylläinen.
-Leena-
Kiipeilevä ajatus vetää minua ylös
kohti latvaa
muu maailma asettuu alas
kartankatsojan perspektiivi
mustikankukat pienenevät mikroskooppisiksi pisteen tuhannesosiksi
Kahdeksannella oksalla on käki
se säilyttää välimatkan minuun
huutoetäisyys
tilaa kaiulle
Käki kertoo vieneensä yllätysmunan västäräkin pesään
toivomme yhdessä ettei västäräkki kuule
valepukuisesta suunnitelmasta
Käen mukaan yllätysten on oltava saajaansa suurempia
Se pyrähtää ilmaan ja sumentuu osaksi metsää
Talletan lauseen hampaankolooni
Tunnen tasamaan tarpeen varpaiden pohjissa kuin olisin ollut viikkoja vesillä
ja laskeudun alas
oksa oksa oksa oksalta
alas alas varpujen peittämälle kokolattiamatolle
-Tuija-
Katson uponneita veneitä lakanoiden syvänteissä
kun kuu istuu puolipilvien välissä on tilaa
hengittää
yöhön ja yön nikamiin
Ongin esiin verhontakamaailman
kerään kankaan sormiini
kisko sihahtaa
Ikkunan alla kukitaan hämärässä
avataan nuppuja kasvetaan
ollaan pitkiä heittäydytään
maata myöten
tehdään tilaa seuraaville
Lakanaköyttä laskeudun ikkunasta
paljasjalkamaalle
varpaankynnet kastuvat nurmikon hiestä
Soitan kotini ovikelloa
palmuvehka avaa oven
kutsun itseni öiselle aamiaiselle
Pöydän ääressä esiin nousee
kiperiä teemoja viihtyäkö ruukussaan
ollako kateellinen villeille
joiden latvat hipovat ilmakehän helmoja
ja juuret yltävät maapallon kiinteään ytimeen
-Tuija-
Valitse suunta
sinne missä vesi on merta
ranta meren eteinen
tänne missä raparperin alle mahtuu leikkimökki
tuonne savupiipun reunatiilille
kuusten rautalankahameiden helmaan
kyyhkyn viereen katulamppuun
tähän sivujen väliin litistettynä
eteeni kasvokkain
silmäkulmatusten
mäelle mistä näkee oranssin kuun putoavan kuolleiden lehtien kasaan
tikittävän kellon kiviseen taloon
rytmiin jota ei voi matkia
sanattomiin taukoihin kun kertomus kerää happea
Valitse
minä suuntaan suuntaasi
-Tuija-
Sulatin jääpalasta merenneidon
talvella pidin sitä ämpärissä
se kasvoi aina kun ajatteli
laskin sille yhdestä sataan iltaisin
Syötin sitä yhtälöillä
pyysin matemaattislahjakkaita pitämään lyhyitä puheita kylpyhuoneen ovelle
en tietenkään kertonut miksi
enkä avannut ovea
Kevättalvella siirsin tuon ihmeen ammeeseen
Kun aurinko oli kiehauttanut järviveden jäähileet kauemmaksi
kannoin merenneidon pienelle sillalle
se hyppäsi veteen
ja katosi
Myöhemmin kesällä
kävin pienellä sillalla
mitään ei näkynyt
harmitti sellaisen vieraslajin päästäminen luontoon noin vaan
-Tuija-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti